Kipitystä.

Kiristän tahtia

pakotan

mieleni juoksuun.

Sukellan

syvemmälle

ohi koralliriutan ja

hainhampaiden.

Olen elossa;

hengitän.

Olen elossa -

vihdoinkin elän,

oikeasti.

Tänään en aio

muistaa

onko millään

mitään

väliä.

***

Tänään pakkaaminen jatkuu. Nukuin liian pitkään, liian sikeästi. Näin liian hyviä unia pitkästä aikaa, ja pian pikkusisko jo tulee koulusta. Sitten täytyy nousta sängystä, ja olla kuin olisi ollut hereillä koko ajan. Myöhemmin aion jatkaa pakkaamista, huoneeni on kaaoksen vallassa, vaikka tyhjennyt jonkin verran onkin. Silti ahdistaa, pahvilaatikoiden keskellä, tavaroita lattialla ja kaikkialla. Otin jopa pari kuvaa pakkaamisen alkuvaiheista, mutta en ole vielä jaksanut siirtää niitä koneelle.

Harmittaa, kun en noussut sängystä aiemmin, olisin saanut olla yksin kotona. Harmitus ei kuitenkaan ole musertavaa, tänään mikään ei voi minua kiskoa alas. Ainakin toivon niin.

Rakastakaa tänäänkin!